Tuesday, January 28, 2014

Exploitations of the Week

Tässä merkinnässä esittelen kolme eksploitaatiofilmiä, jotka katsastin viime viikolla. Lyhykäisyydessään eksploitaatioelokuva tarkoittaa pienellä budjetilla tehtyjä shokeeraavia roskaelokuvia, joita taiteellisen arvon sijaan kaupitellaan niiden erikoisella sisällöllä, eli esimerkiksi äärimmäisellä väkivallalla, tabujen rikkomisella tai alastomuudella. Eksploitaatioelokuvat luetaan usein B-elokuviksi.

BAD BOY BUBBY (1993) 

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Rolf de Heer kertoo lapsen tasolle jääneen 35-vuotiaan Bubbyn (Nicholas Hope) tarinan. Äitinsä kanssa asuva Bubby ei ole eläessään poistunut kotoaan, sillä hänelle on vannotettu, että ulkoilma on myrkyllistä. Tarinaa vahvistaakseen äiti nappaa kasvoilleen kaasunaamarin aina, kun poistuu asioille asunnon ulkopuolelle. Bubby viettää päivänsä leikkien kissansa kanssa ja käyttää ainoana kommunikoinnin tapana kuulemiensa sanojen toistelua. Insestin ja perheväkivallan kyllästämä suljettu elämä päättyy kuitenkin, kun Bubby erään ikävän välikohtauksen jälkeen uskaltautuu ulos kodistaan ensimmäistä kertaa elämässään.
Väärinymmärrykset ulkomaailmassa johtavat autistista muistuttavan Bubbyn ongelmiin kerta toisensa jälkeen ja hän likaa kätensä myös vereen, mutta mies löytää myös hänestä aidosti välittäviä ihmisiä.

Esittelylläni saan elokuvan kuulostamaan lähes koskettavalta kasvutarinalta, mutta todellisuudessa se on pesunkestävää mustaa komediaa ja ansaitsee kulttielokuvan maineensa hyvän ja huonon maun rajalla tasapainoilusta, seksuaalisesta kuvastostaan, jumalanpilkasta sekä toinen toistaan eriskummallisimmista juonenkäänteistä. Itselleni mieleenpainuvin kohtaus elokuvassa oli, kun Bubby esiintyi rokkibändin keulahahmona ja soittajat improvisoivat taustalle, kun mies toisteli kuulemiaan itseensä kohdistettuja rivouksia mikrofoniin. Jos minulta kysytään, on Hope Bubbyn roolissaan lähes pelottavan uskottava. Elokuvassa dialogin äänittämiseen käytettiin holofonisia mikrofoneja, jotka kiinnitettiin Hopen peruukkiin. Kyseisellä tekniikalla elokuvaan on saatu ainutlaatuinen äänimaailma, joka muistuttaa läheisesti sitä miten Hopen roolihahmo oikeasti kuulisi muiden ihmisten keskustelun ympärillään.

CONFESSOR CARESSOR (1989) 

Ensimmäisenä mainitun elokuvan Blue Underground-julkaisun lisämateriaaleissa tulee mukana myös mainio Timothy Nichollsin ohjaama minielokuva Confessor Caressor. Juuri tästä nimenomaisesta pätkästä Rolf de Heer alun perin löysi Nicholas Hopen omaan elokuvaansa. Elokuva alkaa, kun usealla nimellä esiintyvä Confessor Caressor, ilmeisesti oikealta nimeltään Michael, suorittaa murhatyön veitsellä samalla, kun soittelee huuliharppua. Seuraavassa, päivänvalossa tapahtuvassa, kohtauksessa mies ilmoittaa iloiseen sävyyn: ”I kill girls, and I rape girls… and I mutilate them”. Sen enempää varsinaista juonta ei olekaan, vaan dokumentinomaisesti kertojaääni ryhtyy kertomaan päähenkilön elämäntarinaa sekä haastattelee miestä hänen mahdollisista motiiveistaan ryhtyä murhaajaksi. Käydään omituinen dialogi haastattelijan ja haastateltavan välillä. Elokuva päättyy paikkaan, jota Michael kutsuu kirkokseen (jonkinlainen hylätty kasaan hitaasti kurtistuva rakennus). Siellä hän on tappanut useimmat uhreistaan. Harvoin on huuliharppu kuulostanut yhtä murhaavalta.

PINK FLAMINGOS (1972) 

Aloitetaanpa vaikka sillä, että olen kovin kiitollinen itselleni siitä, etten silloin alakouluikäisenä lähettänyt äitiäni lainaamaan tätä videokasettina paikallisesta videovuokraamosta. Katselin kyllä raakoja kauhuelokuvia jo ihan naperona, mutta en tiedä mitä tämä olisi mielenterveydelleni tehnyt. Nimi Pink Flamingos on luultavasti tuttu monelle, vaikka elokuvaa ei ole sattunut näkemään (tai sitten elän siinä eksentristen olentojen kuplassa, jossa ei tunneta oikeaa elämää). John Watersin tunnetuin underground- ja kulttielokuva kertoo isokokoisesta Babs Johnson nimisenä esiintyvästä drag queenista (Divine), joka asuu vaaleanpunaisessa asuntovaunussa poikansa Crackersin (Danny Mills), kananmunia rakastavan kehdossa istuvan ylipainoisen äitinsä Edien (Edith Massey) ja matkakumppani Cottonin (Mary Vivian Pearce) kanssa. Babs ylpeilee ansaitsemallaan ”maailman saastaisin ihminen” tittelillään ja elää uskollisesti sen mukaan niin murhaten, ihmislihaa (ja oikeaa koiran ulostetta) syöden, kuin insestiä harrastaen. Babsin tittelistä kateelliseksi käynyt Marblen pariskunta (David Lochary ja Mink Stole) yrittää kuitenkin kaikin keinoin ryöstää tuon tittelin itselleen sabotoimalla Babsin saavutuksia. Mukaan mahtuu kasapäin tappavan hauskaa komediaa, mitä luultavimmin psykoaktiivisten aineiden vaikutuksen alaisena kirjoitettuja juonenkäänteitä sekä aivan käsittämättömän ällöttäviä graafisia kohtauksia. Täytyy mainita myös iljettävä seksikohtaus elävän kanan kanssa, joka ymmärrettävästi nostatti valtavan kohun. Pink Flamingos olikin aikoinaan kielletty lähes kaikkialla, enkä siitä kovin ihmeissäni ole. Täytyy kyllä myöntää, että käy kateeksi Divinen meikkaustaitoja. Hitto, rakastan tätä elokuvaa!

Vielä ekstrana kirjasuositus ”roskan paavi” John Watersin tuotannosta kiinnostuneille, nimittäin Shokkiarvo – Hyvällä maulla tehty kirja huonosta mausta (Shock Value – A Tasteful Book About Bad Taste, 1981), jonka Like on julkaissut näköispainoksena. Takakansi väittää Shokkiarvon olevan/olleen suomalaiskirjastojen varastetuin kirja. Kirja sisältää joukon mustavalkoisia kuvia Watersin elokuvien vakionäyttelijöistä (Dreamlanders). Waters kirjoittaa omintakeisella tyylillään miksi kuvasi varhaisella kaudellaan juuri sellaisia elokuvia kuin kuvasi ja millaista niitä oli tehdä. Suosittelen, vaikka vatsa ei kestäisikään itse elokuvien katsomista.

Sunday, January 26, 2014

Teet sen väärin

EDIT: Blogimerkinnän kirjoittamisen syy on nimenomaan lolita secrettien selailu, eikä tämän tarkoitus ole kaataa mitään lolitayhteisöjen niskaan. Rakastan lolitaa ja lolitoja! Olen nykyään itse enemmän tai vähemmän aktiivinen lolitayhteisössä. Haluttomuudessani "sitoutua" yhteisöön tarkoitan, että kieltäydyn kutsumasta itseäni lolitaksi. En siksi, että häpeän yhteisöä, vaan koska en halua määrittää tyyliäni liian tarkasti mihinkään tiettyyn lokeroon. 

On olemassa eräs ihmisyyden ikiaikainen vitsaus mitä en suostu ymmärtämään: selän takana haukkuminen. Koen tällä hetkellä, että minun on saatava purkaa pahaa oloa ja suuttumustani, jota kiihdytti nopea pyrähdys lolita/gyaru secrets yhteisöjen sivuilla. Mitenkään säännöllinen harrastus noiden sivujen koluaminen minulle ei ole, sillä mitään muuta niiden sisältö ei minussa ruoki kuin orastavaa vihaani tietynlaisia ihmisiluonteita kohtaan. Tällä viikolla kyseisten sivujen intensiivinen välttelyrutiinini kuitenkin jostain syystä herpaantui ja vilkaisin muutaman ”secretin”. Eikä siitä tullut muuta kuin huono olo.

Erilaisten tyylien ympärille muodostuvien yhteisöjen ongelmaksi nousee helposti se, että vanhojen vakiintuneiden jäsenten rinnalle ei kovin helposti toivoteta tervetulleeksi uusia jäseniä. Oikeastaan ongelman on helppo muodostua mihin yhteisöön tahansa, mutta tämä purkautumiseni käsittelee kuitenkin lähinnä omia ajatuksiani siitä miksi en halua esimerkiksi sitoutua lolitayhteisöön, tai ylipäätänsä mihinkään ulkonäön ympärille muodostuvaan yhteisöön. Lolita- ja gyaru secretit kuhisevat ohjenuoria siihen miten tyylejä oikeaoppisesti noudatetaan ja mitä ei todellakaan saa tehdä. Yleensä tämä tehdään kuitenkin yksittäisten ihmisten kustannuksella, joiden puutteita tyylin noudattamisessa sitten nostetaan jalustalle ja julkaistaan henkilöistä kuvia, jotka on täytetty vihamielisellä tekstillä. Milloin haukutaan tekoripsien puuttumista, milloin niiden huonoa asettelua, milloin peruukki on liian halpa ja ruma, milloin meikkivoide on väärän väristä ja milloin kuvassa käytettävä asu ei ole tarpeeksi kallis. Ja voi sitä kauhua, jos alushame sattuu epähuomiossa pilkottamaan hameen alta liian näkyvästi! Ihmisiä haukutaan tuosta vain lihaviksi, rumiksi, ämmiksi ja huoriksi, koska he eivät tee asioita, kuten kirjoittamattomat säännöt sanelisivat. Esimerkiksi niin sanotulle huonolle lolitalle on muodostunut nimitys ita, jolla tiettyjä henkilöitä sitten leimataan yhteisöissä. Ei riitä, että haukutaan asuvalintoja ja meikkaustaitoja, liian monesti myös sellaisia ulkonäöllisiä seikkoja morkataan, joille henkilö ei itse voi mitään. Ulostetta saavat niskaan niin tummaihoiset, tukevat kuin vaikkapa ihmiset, joiden silmät ovat liian kaukana toisistaan. Aivan kuin jossakin olisi päätetty muotti, johon kehon mittasuhteiden on sovittava, ennen kuin on oikeutettu pukeutumaan kuten haluaa.

Omaa sädekehääni en lainkaan yrittää kiillottaa. Myönnän, että negatiivisia asioita muista ihmisistä on helppo keksiä. On minullakin joistakin ihmisistä kielteisiä mielipiteitä, kaikkia rakastavaa yli-ihmistä ei olekaan. En vain jostain syystä koe tarpeelliseksi esimerkiksi jauhaa muista samaa tyyliä edustavista internetissä tai teehuoneessa pitsimekko päälläni. Liian harvoin ihmisten suusta kuulee vilpittömiä kohteliaisuuksia, on paljon helpompaa avata suunsa vasta sitten, kun toisesta ihmisestä on jotakin huomautettavaa. Miksi toisten vihaaminen tuottaa joillekin niin suurta mielihyvää? Mitä primitiivistä aivojen sopukkaa oman egon pönkittäminen toisten kustannuksella ruokkii? Kaiken lisäksi vihan kohde internetissä on usein haukkujalle oikeassa elämässä täysin tuntematon henkilö, josta muodostettu mielipide on rakennettu internetistä löytyvien tiedonmurusten epävakaalle pohjalle. Huterasti meikkaava leimataan nopeasti heikkotaitoiseksi kaikessa muussakin ja niin edelleen.

Henkilökohtaisesti ahdistun lolitayhteisöistä siksi, koska koen, että satunnaisesti tyyliä harrastava ei ole kaikkien mielestä oikeutettu kuulumaan tällaiseen yhteisöön. En ole yksityiskohtaisesti perehtynyt jokaisen brändin tarjontaan, en osaisi esimerkiksi nimetä ulkomuistista ensimmäistäkään Baby the Star Shine Brightin tai Angelic Prettyn printtiä. Vielä vähän aikaa sitten lyhennökset, kuten JSK (jumper skirt) ja shirring (kuminauha) tuottivat minulle pelkkää hämmennystä. En myöskään osaa nimetä muita lolitasuunnittelijoita kuin Novala Takemoton ja Mana-saman. En omista ensimmäisiäkään brändisukkia, brändikenkiä, brändilaukkua tai brändikoruja. Mikä olisikaan elitistisimpien lolitaharrastajien silmissä syntisempää kuin kutsua lolitaksi vaatekappaletta, josta ei löydy pesulapusta ihka-aidon japanilaisen ”burandon” nimeä. Ainoa seikka, joka voi pelastaa minut täydeltä häpeältä lolitapiirien haukkamaisen katseen alla on se, että omistan 12 vaatetta/asustetta Moi-même-Moitiélta sekä yhden OP:n (one piece) Victorian Maidenilta. Niiden hankkiminen ei kuitenkaan tapahtunut sormia napsauttamalla. Brändi maksaa, tunnettu nimi lisää tuntuvan hinnankorotuksen tuotteelle. En ole muutamaa kesätyöpestiäni lukuun ottamatta ikinä ansainnut oikeaa palkkaa, vaan elänyt aina joko äidin siipien suojassa, opinto- ja asumistuella tai työmarkkinatuella. Tässä elämäntilanteessa, jossa juuri nyt olen, minun on maksettava vuokraa, ruokaostokset ja muut karkit perusarjen pyörittämiseen, sähkömaksu sekä omat bensani. Ihminen, jolla ei ole vakituista palkkatyötä, ei tuosta vain ostele brändivaatekokonaisuuksia toiselta puolelta maapalloa, vaan investointi vaatii nuudelikuuria ja ankaraa eloonjäämissuunnitelmaa rahankäytön kanssa.

En yritä kuitenkaan lietsoa nyt minkäänlaista vihaa mitään yhteisöä kohtaan. Kun puhun esimerkiksi siitä, etteivät lolitayhteisöt ole aina vastaanottavaisia, en halua kohdistaa tätä kaikkiin harrastajiin. Minä tunnen lolitoja ja tiedän, että heissä on yhtä paljon mukavia ihmisiä kuin muidenkin tyylien harrastajissa. Luultavasti suurimmalle osalle ihmisistä kyseisenlaiset yhteisöt tarjoavat enemmän aitoa iloa ja ystävyyssuhteita kuin ulkopuolisuuden tunnetta. Itsehän olen vain niin pirun introvertti, että esimerkiksi foorumit ovat minulle aivan sietämättömän pelottavia paikkoja. Kyse on lähinnä siitä pienestä nimettömien elitistien joukosta (en kohdista tätä kehenkään tiettyyn minään henkilökohtaisena kostona), jotka antavat itsestään kovalla äänellään ja näkyvyydellään kuvan, että vain heidän juttunsa on se ainoa ja oikea. Jos ihminen on tarpeeksi rohkea uskaltaakseen pukeutua näyttävästi, on mielestäni surullista, jos joutuu kokemaan itsensä kaltaisten joukossa ylenkatsomista, koska ei tee asioita juuri kuten muutkin.

Tässä maailmassa on tietenkin epärealistista haaveillakaan mistään kollektiivisesta rakkauden henkisestä kuplasta, jonka lämmössä voisimme sopusoinnussa kirmailla, mutta uskon kyllä, että tietynlaiset asenteenmuutokset ovat mahdollisia. Mielestäni rikkaus löytyy siitä, että ihmiset pukeutuvat eri tavalla. Onhan totta, että mikä tahansa pitsinen asukokonaisuus ei ole lolitaa saati jokainen tekorpiset sisältävä meikki gyarua, vaan niihin vaaditaan totta kai omat pakolliset elementtinsä. Itse en näe mitään pahaa siinä, jos joku haluaa edustaa 100% tiettyä tyyliä, mutta on surullista, jos toisille ei anneta mahdollisuutta vapautua tyylisuuntauksien orjallisesta noudattamisesta. Lolitakin kehittyy jatkuvasti, tyyli elää harrastajiensa mukana. Se toimii kuin mikä tahansa muoti. Ja loppujen lopuksi aatteiden sijaan lolitakin on pelkkää vaatetusta. Ei siinä ole mitään väärää, jos haluaa kauniin pukeutumisen ohella omaksua myös hyvät tavat, mutta esimerkiksi minä aion kyllä jatkossakin lolitat päällä juoda kahvia teen sijaan, syödä suolaista enkä makeaa ja katsoa ällöttäviä eksploitaatioelokuvia. Joskus voin sanoa jopa perkele.

Saturday, January 18, 2014

Photographic Memory

Nostalgiapostaus! Kiva kiva katubändi Tokion Shibuyassa esiintymässä 9.6.2011. Muistin tämän, kun tuli puhetta matkasuunnitelmistamme. Saa nähdä millainen musiikki korvakäytäviämme hivelöi tulevana kesänä.



Latasin videon täytekkeeksi, koska minulla ei ole ollut juurikaan aikaa päivittää vähään aikaan. Sitä paitsi itseäni ainakin tökkii jo edellisen postauksen jouluinen sävy, kun ollaan kuitenkin jo reippaasti tammikuussa. Elämänmenoa täällä taas, kunhan saan pahimmat kiireet lakaistua pois tieltä ja päivitettyä kuvankäsittelyohjelmien tilanteen koneellani. Sillä aikaa voisittekin ehdottaa millaisen videopostauksen (tällä kertaa hyvällä kameralla) haluaisitte minun tekevän ystäväni pikakahvin kanssa. Nyt nukkumaan, huomenna on näytelmämme ensi-ilta! Siitä lisää myöhemmin!

Friday, January 3, 2014

Bring Out The Gimp

Joulu meni jo ja vuosikin vaihtui. Ellei joku sitä vielä tiennyt, niin ajattelin olla mukava ja ilmoittaa asiasta. Blogien kestosuosiossa näyttävät pysyvän joululahjamerkinnät, joten mikäpä ettei. Tämä vuosi (okei, viime vuosi) oli joululahjoiltaan jokseenkin ihanteellinen, niitä kun tuli niin vähän. Ahdistun lahjatulvasta, joten oli miellyttävää, kun paketeista tuli vain se mitä ”tarvitsin”. Siinä mielessä aikuistuminen on jees. Merkintä on jälleen täynnä rupuisia kännykkäkuvia, sillä en ole edelleenkään onnistunut löytämään kamerani laturia ja olen kovin haluton luovuttamaan ihan vielä ja hankkimaan uutta.


Lahjoihin siis. Kirjat ovat Hulluuden Historia (Petteri Pietikäinen), Trippi ihmemaahan (Jaakko Hämeen-Anttila) ja Jokapäiväinen elämämme (Riikka pelo). Hulluuden historian olin jo aiemmin lukenut, mutta toivon sitä, sillä se sisältää paljon kallisarvoista tietoa mielen sairauksista, jotka aiheena kiinnostavat minua hyvin paljon. Takakannessa kuvaillaan: "Hulluuden Historia selvittää, miten hulluus on eri aikoina koettu, miten sitä on länsimaisessa kulttuurissa selitetty ja miten hulluja on kohdeltu ja hoidettu". Sanan hullu käyttö on kirjassa tietoinen valinta. Trippi ihmemaahan käsittelee huumeiden kulttuurihistoriaa. Ote takakannesta: "Jaakko Hämeen-Anttilan kiehtova lukutrippi vie lukijan historian huumepiireihin hienostuneista hasisillanistujaisista arkisiin oopiumiluoliin". Jokapäiväinen elämämme oli yllätyslahja, johon en ole vielä käynyt käsiksi sen kummemmin. Romaani voitti kuitenkin vuoden 2013 Finlandia-palkinnon. Kuvaus takakannesta: "Jokapäiväinen elämämme on kertomus yhdestä merkittävimmästä venäläisestä runoilijasta, Maria Tsvetajevasta, ja hänen tyttärestään Aljasta ja heidän yrityksestään saadayhteys toisiinsa". Alimpana on Kayan uusin albumi GOTHIC, tähän mennessä myös ehkä miehen parhain, minun mielestäni. KALMin säveltämät kappaleet etenkin ovat vahvoja ja vaikuttavia. Memento mori kuitenkin on tällä hetkellä suosikkikappaleeni, eikä edes pelkästään siksi, että kyseinen fraasi on tikattu musteella yläselkääni. Laitoin vahingossa Ali Projectin levyn obin Kayan levyn kylkeen, siksi se on sutattu. Hups.


Joululahjaksi minulle siunaantui myös Jaakko ja Lauri Ahosen Pikku Närhi-sarjakuva. Luettuani sen ensimmäisen kerran vaikutuin piirtotyylistä niin vahvasti, että minun oli pakko saada kyseinen albumi omakseni. Sarjakuva voitti myös viime vuoden Sarjakuva-Finlandian. Yksinkertainen tarina kerrotaan upealla visuaalisella, lähes elokuvamaisella otteella ja sarjakuvan suurimmaksi vahvuudeksi osoittautuukin sen onnistunut tapa välittää tarinan ainutlaautinen tunnelma lukijalle. Kännykkäkuvani ei tee Pikku Närhelle mitään oikeutta.


Tunnustaudun salaa - enkä edes niin salaa - Trevor Brownin suureksi ihailijaksi. Sain lahjaksi girlie-mallisen T-paidan, johon on painettu Brownin maalaus i-Nazi. Brownin teokset sisältävät usein provosoivaa, tabuja rikkovaa ja fetisististä materiaalia. Näkyvää on myös japanilaisen populaarikulttuurin käyttö inspiraationa. En koe, että paidan natsikuva olisi natsi-ideologiaa millään lailla ihannoiva ja pidän maalauksen tytön kasvoja niin kauniina, että halusin paidan juuri tuolla kuvalla. Plussaa on, ettei hakaristi esiinny käsinauhassa. Olisi voinut jäädä tilaamatta siinä tapauksessa.


Hinnakkain toiveeni oli Moi-même-Moitié:n Cross Arch Frill Bolero, josta kokonaista kuvaa en puhelimella saanut,. Tai no, bolero näytti mustalta puurolta. Boleron hihat ja reunat on kuitenkin koristeltu Cross Arch-pitsillä.

Vuodenvaihdettakin vietin. Tapasin entisen teatteriohjaajani Kuopiossa ja istuimme iltaa. Oli ihana päästää pitkästä aikaa estoton puhetulva valloilleen ja käydä läpi niin päässä pyörivät filosofiset dilemmat kuin vaihtaa elokuvaehdotuksiakin. Myös hyvää ystävääni näin myöhemmin ja jaksoin pysyä valveilla, vaikka vasta puoli kolmelta selviydyinkin auton rattiin ja ajoin takaisin Iisalmeen.

Vuoden 2014 ensimmäinen päivä menikin sitten Hannibalin ensimmäistä tuotantokautta lopetellessa. Suosittelen varovaisesti jopa teille, joiden mielestä on pyhäinhäväistys korvata Anthony Hopkins. Sitä mieltä minäkin aluksi olin.

Lopuksi teitä ilahduttakoon tanssini uusi Moi-même-Moitié:n Crepe Embroidery Shirring Dress päälläni. Tämä heiluminen kertoo osittain siitä miksi en koskaan edes yrittänyt ryhtyä vakavasti otettavaksi kokopäivälolitaksi. Ja joo joo, ei ole alushametta.


Yksityiskohta mekkosesta, joka on pikkuruisia ristejään myöten täydellinen. Ja muuten ainoa ei-musta mekko vaatekaapissani.

Huomisesta laskien minulla alkaa kolmen päivän teatterirupeama, kun näytelmäämme ryhdytään hiomaan läpimenokuntoon. Ensi-ilta lähestyy! Kertokaa te vaikka, että kuinka teidän vuodenvaihteenne sujui.